Nykyihminen koettaa rakentaa heimoaan rikkinäisistä palasista

Erilaisten organisaatioiden ihannekooksi ehdotetaan usein 150 henkeä pienellä heitolla puoleen tai toiseen. Tämän määrän ihmisiä oppii kuka tahansa tuntemaan nimeltä. Sen kokoinen on komppania, armeijan viimeinen yksikkö, jossa jokainen esimiestä myöten syövät samaa ruokaa. Se on myös maksimimäärä ihmisiä, jotka pystyvät elämään yhdessä pelkästään metsästyksellä ja keräilyllä. 100-200 ihmistä muodostaa heimon, ihannekokoisen yhteiskunnan.

”Olipa mukavaa, kun kukaan ei viljellyt maata” -Intiaanit

Homma alkoi menemään vituiksi maanviljelyn keksimisen jälkeen: maanviljelyllä saatiin pienemmästä maa-alasta enemmän ruokaa irti, jolloin yhteiskunnat pystyivät kasvamaan luonnottoman kokoisiksi. Maanviljely myös sitoi ihmisen yhteen paikkaan, hyvin yksipuoliseen työhön ja hyvin yksipuoliseen ruokavalioon. Se mahdollisti vauvojen syöttämisen muullakin kuin rintamaidolla, jolloin lasten ravitsemus oli huonompaa ja äidit joutuivat lakkaamattomaan raskauskierteeseen – äidissä kiinni oleva lapsi ja imetys ovat tosi tehokkaita ehkäisykeinoja, ja ennen maataloutta naiset saivat todennäköisesti lapsia vain 3-4 vuoden välein. Lähes koko ruoka oli kiinni syksyllä valmistuvasta sadosta, ja yksi huono kesä saattoi tappaa suurimman osan yhteiskunnasta nälkään. Isommissa, toisiinsa linkittyneissä yhteiskunnissa myös kulkutaudit levisivät tehokkaammin kuin aikaisemmin. Ennen oli paremmin: mikäli selvisi lapsuudesta, eikä joutunut onnettomuuteen, metsästäjä-keräilijä kasvoi yhtä pitkäksi, oli yhtä terve ja eli yhtä pitkään kuin me. Vaikka tekninen kehitys on nyt – juuri ennenkuin maapallon kantokyky loppuu – saavuttanut tilanteen, jossa iso osa maapallon väestöstä on saavuttanut suunnilleen yhtä hyvän eliniän ja terveyden kuin ennen maatalouden keksimistä, yhdessä asiassa meillä menee edelleen huonommin. Kärsimme psyykkisistä ongelmista ja syrjäytymisestä, sillä heimoyhteisöä emme ole saaneet takaisin – kun kaupungistuminen toi terveyden, vei se samalla kyläyhteisön.

Spartassa nuoret miehet saivat vanhemman miehen kouluttajakseen ja rakastajakseen. Pahat kielet sanovat, että spartalainen nainen puettiin häissä mieheksi, jotta mies osaisi kiinnostua hänestä. Yhteiskunnan tavoissa ei tarvitse olla järkeä, kunhan kaikki noudattavat niitä ja lapsia syntyy.

Vapaus ja yksilöllisyys ovat luonnottomia asioita

Ihmisen luonnollisessa yhteiskunnassa – sellaisessa, mihin me olemme evoluution kautta ehtineet sopeutua – ei ole pelkästään vähän ihmisiä, siellä todennäköisesti on myös karismaattinen johtaja ja kulttuuri, joka edellyttää samanlaisuutta. Samanlainen ulkonäkö, samanlaiset arvot, samanlainen maailmankatsomus ja sama uskonto tiivistävät yhteisöä, ja näistä on saatettu pitää myös hyvin julmasti kiinni. Mitä yhteiset arvot tarkalleen ottaen ovat, sillä ei edes ole kauheasti väliä, sillä yhteisillä arvoilla ei yleensä käytännössä ole itseisarvoa – ne ovat vain välineitä joukon tiivistämiseksi. Konservatiivien kauhistukseksi siis ihmisen luonnollisessa ympäristössä homous on saattanut hyvinkin rehottaa ja sukupuolenkin on voinut valita, kunhan miehillä on pitkä tukka ja naiset värjäävät kulmakarvansa hiilellä, ilman poikkeuksia. Heti naapuriheimossa taas avioliitto on tiukasti vain miehen ja kolmen naisen asia, ja sukupuoli tutkitaan tarkasti jalkovälistä, epäselvien tapausten päätyessä susikuoppaan (linkki on NSFW). Ei niin väliä, mitä mieltä ollaan, kunhan kaikki ovat samaa mieltä.

Länsimainen yhteiskunta on alkanut kaupungistumisen jälkeen painottaa vapautta ja yksilöllisyyttä suurena hyveenä. Tässä ehkä näkyy kaupunkiyhteiskunnan hajanaisuus – yhteiskunta on liian iso yhtenäiskulttuuriin, joten ihmiset tarvitsevat näennäistä yksilöllisyyttä löytääkseen itselleen sopivan, pienemmän heimon. Oikeasti kukaan vähän erilainen ihminen ei ole mikään ainutlaatuinen lumihiutale, vaan keskimääräisestä poikkeavatkin haluvat vain heimoyhteisön turvaa valitsemalla jonkun alakulttuurin, johon yleensä liittyy enemmän tai vähemmän selkeä yhtenäinen ulkonäkö, maailmankatsomus ja arvomaailma, joskus myös uskonto. Yritämme siis hakea riittävän pieniä ryhmiä, jotta voimme tuntea todellista turvaa muista ihmisistä.

Ihmisen pahin vihollinen on toinen ihminen

Metsästäjä-keräilijä ei vihaa jäniksiä, kylmää tai sadetta. Hän vihaa toisia lihansyöjiä, sillä ne kilpailevat samasta riistasta, eikä niiden itsensä lihaa voi trikiinin takia syödä. Pahin mahdollinen kilpaileva lihansyöjä on toinen ihminen, sillä se ei kilpaile pelkästään eläinproteiinista, vaan myös keräiltävistä kasveista saatavasta energiasta. Jokainen ahkera mustikankerääjä tietää sen parhaan paikan, ja vihaa muita ihmisiä, jotka sinne tunkevat – pelkkiä mustikoita nimittäin nimittäin tarvitaan paljon, jotta saadaan kasaan liikkuvan elämäntavan vaatimat noin 25 000 kilokaloria viikossa.

Rakastamme omaa heimoamme yli kaiken – tiiviissä heimoyhteiskunnassa ihminen on helposti valmis uhraamaan henkensä muiden takia. Oman heimomme ulkopuolisia ihmisiä taas lähtökohtaisesti epäilemme, ja viha leimahtaa hyvin helposti. Maatalouden kehityttyä kivikaudella siihen pisteeseen asti, että heimot alkoivat olla sotareissun päästä toisistaan, 95% miehistä kuoli sodissa. Yhteinen vihollinen tiivistääkin yhteisöä todella tehokkaasti, ja esimerkiksi sisällissodan jakama Suomi saatiin kansallisen narratiivin mukaan kurottua takaisin yhteen talvisodassa. Yhteisen vihollisen pitää tosin olla tunnistettavissa eri heimoksi, mikä vielä 1930-luvulla oli helppoa. Toisen maailmansodan jälkeen ihmisten sotaisuus on jatkuvasti vähentynyt. Samaan ajanjaksoon liittyy myös väestön siirtyminen maalta kaupunkiin. Kulttuurimme on nykyään niin hajanainen, että naapurimaassa oleva, samalla tavalla ajatteleva ihminen saattaa tuntua läheisemmältä kuin oma naapuri. Ehkä osasyy rauhalliseen ajanjaksoon on se, että olemme heimona niin rikki, ettemme tunnista vastustajia.

Myös demokratia on luonnotonta

Valtionmiehet, jotka ovat itse demokratian edustajia, ovat kehuneet demokratian olevan huonoista vaihtoehdoista paras. Tämä on saattanut tuntua hyvinkin todelta ihmisestä, joka itse kokee menestyvänsä yhteiskunnassa, ja tuntee saavansa jotain aikaan äänestämällä. Länsimainen demokratia on silti hyvin näennäinen – äänestysprosentti on mitä on, ja erityisesti ne, joilla olisi jotain huomautettavaa yhteiskunnasta, yleensä jättävät äänestämättä. Demokratian suurin saavutus on hillitä vallankäytön pahimpia ylilyöntejä, sillä näin isoissa yhteiskunnissa johtava eliitti on väistämättä irti kansan arjesta. Ei ole silti sanottua, että demokratia olisi oikeasti paras yhteiskunta, sillä se ei missään nimessä takaa onnellisuutta koko kansalle. Demokratian ongelma on se, että sen sisäinen valtakamppailu hajauttaa yhteiskulttuuria. Poliittiset puolueet rakentuvat yleensä puolueelle yhteisten arvojen tai yhteiskunnallisen aseman ympärille, ja puolueet ymmärtävät hyvin, että yhteinen vihollinen tiivistää rivejä. Ne siis tahallaan alleviivaajat eroja kansalaisten välillä, lopullisena tavoitteenaan päästä ylivoimaisiksi hallitsijoiksi saamalla enemmistön äänistä. Jussi Niinistö ei siis vastustanut yhtä ylimääräistä kasvisruoka-annosta armeijassa siksi, että kasvisruoassa olisi jotain vikaa, vaan siksi, että kokee lihasta kieltäytyvien olevan väärällä tavalla ajattelevia ihmisiä, eikä heille saa antaa periksi.

Mun lyhyen elämänkokemuksen perusteella suuri osa ihmisistä ei oikeastaan haluaisi päättää ihan kaikesta, vaan kokee olonsa turvallisemmaksi, jos joku osoittaa selkeän ja hyvin istuvan lokeron, ja kertoo, miten kaikki järjestyy parhaiten päin. Diktatuuri sisältää valtavat väärinkäytöksen riskit, mutta pääsääntöisesti toimii hyvin pienissä, alle 200 hengen yhteiskunnassa. Melkein kaikki yritykset ovat diktatuureja tai oligatuureja, ja poikkeuksen tekevät demokraattisesti hallittavat firmat ovat pääsääntöisesti työpaikkoja, jossa työntekijät ovat keskenään hyvin samanlaisia, ja kaikkia yleensä yhdistää yhteiskunnan mittapuulla korkea asema. Firmoissa, joissa työntekijät ja heidän palkkansa ovat parempi läpileikkaus yhteiskunnasta, on käytännössä aina hyvin hierarkinen diktatuuri.

Tarpeeksi pienessä yhteiskunnassa johtaja tai johtajat tuntevat yhteiskunnan jokaisen jäsenen, jolloin esimerkiksi huonosti voivia kansalaisia koskevia päätöksiä ei tule tehtyä tuntematta todellisuutta ollenkaan, ja keskusteluyhteys toimii molempiin suuntiin.

Willardilla on henkisiä ongelmia, kun erikoisjoukkoupseerilla ei ole täysikokoista komppaniaa ympärillään.

Sotaväki tarjoaa ihanneyhteiskunnan mallia

Sebastian Jungerilla on mielenkiintoinen teoria – Yhdysvaltain armeijasta kotiutuvista noin puolet kärsii jälkitraumaattisesta stressihäiriöstä, vaikka vain 10% on ollut osallisena taistelussa. Mielenterveyden ongelmat eivät siis voi olla liitoksissa tappeluun, ja Junger veikkaileekin, että ongelmana on Yhdysvaltain yhteiskunta – vapauden ihannemaassa ei ole nykyään hyvä yhteishenki, sillä maassa on niin vauraus kuin mielipiteetkin jakautuneet todella vahvasti. Land of the Freessä voit tehdä mitä haluat, muttet voi luottaa siihen, että kukaan on sinun heimoasi, sinun puolellasi. Entisille sotilaille trauma iskee vasta, kun armeijan viisivuoteskauden jälkeen pääsee kokemaan, millaista on olla täysin ulkopuolella kaikesta.

Armeijassa mitään ei saa päättää itse – ylhäältä määrätään vaatteet, hiustyyli, ruoka, hereilläoloaika ja suurin osa siitä, mihin hereilläoloaikaa käytetään. Jopa seksuaalisuus on pääsääntöisesti rajoitettu itsensä kesken tapahtuvaan toimintaan. Yksilöllisyyttä lapsesta asti palvomaan opetettu ihminen saattaa pitää tätä kamalana vankilana, ja onkin monia, jotka eivät sitä siedä ollenkaan. Suurin osa miehistä silti tuntuu viihtyvän armeijassa – tämän voi päätellä jo pelkästään siitä näennäisen valittavasta tavasta, millä suomalaiset miehet puhuvat yleensä alle vuoden mittaisesta kokemuksestaan. Hätkädyttävää on myös se, kuinka moni pahojakin kokenut sotilas kaipaa takaisin sotaan. Vaikka esimiehenä oilsi minkälainen idiootti ja kuolemanvaara olisi aina läsnä, armeijan tarjoama heimoyhteiskunta on monelle parasta, mitä on ikinä kokenut.

Mitä tästä kaikesta voi oppia? Ainakin sen, että et välttämättä aja omien arvojesi asiaa

Jos todella välität arvoistasi, kannattaa olla tarkkana, ajatko niitä oikeasti. Vaikka tuntuu, että haluaisimme koko maailman olevan samaa mieltä kanssamme, oikeasti pyrimme saamaan vain juuri heimon kokoisen porukan ympärillemme. Mitä tulisemmin suhtaudumme johonkin yksittäiseen arvoon, sitä enemmän meitä vetää puoleensa kyseisen arvon ympärille kerääntynyt alakulttuuri, heimon sirpale. Suurimman osan vegaaneista ja perussuomalaisista tunnistaa jo ulkonäön perusteella, ennenkuin kumpikaan ehtii sanomaan, että maahanmuuttajat eivät saa syödä lihaa, tai jotain. Kun näiden kahden ryhmän edustajat ryhtyvät kilpalaulantaan, voisi kuvitella, että kumpikin yrittää kääntää toisen mielipidettä. Todellisuudessa arvopohjaisissa väittelyissä tarkoituksena on nimenomaan taistelu, ei voitto. Kun pääset taistelemaan oman heimosi arvojen puolesta, koet syvempää yhteenkuuluvuutta heimoosi, ja sama koskee vastapuolta. Siksi kiihkeissä väittelyissä kumpikaan ei yleensä vaihda mielipidettä, vaikka jommalla kummalla osapuolella olisikin ylivertaiset faktat puolellaan.

Jos oikeasti haluaa muutosta aikaan, pitää ymmärtää, että mielipiteitä pitää ujuttaa ihmisiin pikku hiljaa, ja samalla kannattaa näyttää mahdollisimman samanlaiselta kuin kohde. Mitä enemmän mielipidevaikuttaja näyttää ja tuntuu erilaiselta, sitä enemmän ihminen luonnostaan vastustaa hänen mielipdettään, vaikka muussa tilanteessa voisi hyvinkin olla samaa mieltä. Eli vegaanit, vaihtakaa rastat hyppyritukkaan, naamalävistykset pois ja vaatteet ihan samanlaisiksi kuin kaikki muutkin, niin saatte ihan oikeasti sanomaanne läpi, kunhan osaatte kertoa siitä tarpeeksi rauhallisesti ja syyllistämättä.

Työpaikat voivat tarjota minikokoisia ihanneyhteiskuntia

Siinä missä asuinkaupunkimme, saatika maamme, ovat liian isoja yhteiskuntia, armeija ja (muu) työpaikka voi tarjota sitä, mitä kaikkein eniten kaipaamme, eli heimon. Työnantajien kannalta tässä on kyse muustakin kuin siitä, että tekisi isoa työtä työntekijöidensä henkisen hyvinvoinnin puolesta. Hyvinvoivassa heimoyhteiskunnassa nimittäin motivaatio tehdä yhdessä asioita on ihan omanlaisensa. Työteho parantuu, sairaslomia on vähemmän ja ikäviä asioita siedetään paremmin, koska ne siedetään yhdessä. Panostamalla heimokulttuuriin työnantaja saa siis enemmän rahoja.

Heimoutumista voi edistää seuraavilla keinoilla:

  • Rajoita organisaation kokoa. Suurin osa firmoista on ideaalikoossa, mutta 34% työvoimasta on yli 250 hengen yrityksissä. Näissä kannattaisi pitää huolta, että yhden yksikön koko on noin 150 henkeä tai alle. Ajatteluun voi ottaa mallia armeijasta, komppania tosiaan on yksikkö, joka tekee työtä yhden, koko sodan kannalta hyvin kapean päämäärän vuoksi, ja syö yhdessä.
  • Arvot. Useimmilla isoilla firmoilla on jo aika korkealentoisiakin peedeeäffiä, jossa kerrotaan firman arvoista sitä ja tätä. Myös pienet firmat voivat – ja niiden kannattaa – määritellä omat arvonsa. Määrittelyssä kannattaa olla sillai tarkkana, että arvoihin oikeasti uskoo myös itse, ja että pystyy toteuttamaan niitä johtamisessa. Arvoilla nimittäin ei ole paskan vertaa merkitystä, jos ne eivät näy työpaikan arjessa ja toiminnassa. Varustelekan arvot – me olemme hyvien puolella – näkyvät aikalailla kaikessa. Kohtelemme asiakkaitamme ja työntekijöitämme hyvin, siivoamme jälkemme, olemme rehellisiä, pidämme lupauksemme ja autamme vielä muitakin pitämään lupauksiaan. Firma voi ja sen kannattaa ottaa myös julkisesti kantaa arvopohjaisiin asioihin. Paitsi, että tämä on hyvää markkinointia, se alleviivaa yrityksen työntekijöille yhteisiä arvoja. Jos joku suuttuu firman julkisesta kannanotosta, se on hemmetin hyvä asia – yhteinen vihollinen kun tosiaan yhdistää. Varustelekan tai vaikka Finlaysonin ulostulot eivät ole tehneet firmoille yhtään hallaa, päinvastoin.
  • Kulttuuri. Firmojen kulttuuri on sana, jota konsultit ja startup-pöhisijät käyttävät kyllästymiseen asti ja yli. En nyt jaksa lähteä googlettamaan, mitä he kulttuurilla tarkoittavat, vaan määrittelen omani: firmalle kannattaa luoda yhteistä huumoria, oma slanginsa, omia toimintatapoja, yhteisiä työajan ulkopuolisia harrastuksia. Yleensä tämä tulee ihan itsestään, jos sitä ei yritä vaimentaa, mutta hommaa voi myös vahvistaa rohkaisemalla suunnannäyttäjiä ja esimerkiksi tukemalla harrastustoimintaa.
  • Syödään yhdessä. Ruoan jakamisella on mielettömän iso merkitys, ja se on tosi tärkeää myös ydinperheen ulkopuolella. Suomalaiset vetäytyvät hyvin helposti omaan yksinäiseen pöytään kännykkä seuranaan. Tätä ei ehkä kannata yrittää kieltää, mutta sen sijaan kannattaa rohkaista työntekijöitä istumaan saman pöydän ääreen ja pistämään ne puhelimet pois. Varustelekan uusissa tiloissa tärkeää on kaikille työntekijöille yhteinen iso, yhtenäinen taukotila, jossa on isoja sohvia ja isoja pöytiä. Firman kannattaa myös sopia vaikka näennäisiäkin alennuksia yhteen tiettyyn lounasravintolaan, jotta työntekijät eivät hajaantuisi eri paikkoihin. Yhdessä juominen on myös yhteisöä tiivistävä kokemus, sillä alkoholi tekee meistä hyvin haavoittuvaisia, ja on suuri luottamuksen osoitus olla humalassa toisen seurassa. Vaikka alkoholilla on paljon negatiivisia vaikutuksia, ja firman ei kannatakaan kannustaa työntekijöitä oksennushakuiseen yhteisjuomiseen, tuoppi tai kaksi työpäivän jälkeen pari kertaa kuukaudessa hyvässä seurassa voi olla ihmisen kokonaishyvinvoinnille hyvinkin tärkeä juttu.
  • Yhteneväinen ulkonäkö. Vaikka tämä on asia, jonka äärellä varmasti kipuillaan, työuniformu tekee isompaa hyvää yhteishengelle kuin kukaan tajuaakaan, ja se kannattaisi ottaa käyttöön myös tiloissa, jotka eivät näy asiakkaille. Töissä, joissa työvaatteet ovat jo turvallisuuskysymys, kannattaa panostaa siihen, että oman firman väki erottuu. Ei siis osteta raksamiehille samoja huomiokeltaisia-sinisiä työvaatteita kuin kaikilla muillakin firmoilla, vaan otetaan meidän firmalle se mallisto, jossa huomiokeltaisen kaverina on punavalkoinen maastokuvio. Työntekijöitä kannattaa myös kannustaa vapaaehtoisesti samaistumaan samaan ulkonäköön. Firmalle voi esimerkiksi järjestää viiksenkasvatuskilpailuja jonkun hassun palkinnon varjolla, vaikka oikeasti tarkoituksena on saada työntekijät yhtenäistämään tyyliään myös työpaikan ulkopuolella.
  • Älä anna ihmisten tippua pois heimosta. Jos joku on syrjäytymässä työyhteisöstä, ongelmia alkaa tulla sitä enemmän, mitä kauempana porukasta aletaan olla. Ilmitulleet ongelmat saattavat olla jotain ihan muihin asioihin tai jopa työelämän ulkopuolelle liittyvää, mutta jos erilaisia ongelmia on paljon, syy aika todennäköisesti löytyy siitä, että ihminen kokee olevansa ulkona sosiaalisista piireistä. Päinvastoin ihminen saattaa sietää yksityiselämässä rankkojakin juttuja, jos hänellä on hyvä työyhteisö, johon tukeutua. Asiaan voi puuttua positiivisen tai negatiivisen kautta: Työpaikkakiusaaminen pitää ottaa vakavasti ja myöntää, että saattaa itse syyllistyä siihen. Toisaalta syrjäänvetäytyvää ihmistä kannattaa yrittää houkutella mukaan vaikka samaan ruokapöytään tai after workeille.

1 ajatus aiheesta “Nykyihminen koettaa rakentaa heimoaan rikkinäisistä palasista”

  1. Paluuviite: Varustelekan omistajan tahtotila 2018 – Valtteri Lindholm

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.