VALTTERI LINDHOLM - YRITTÄJÄ JA HERRASMIES

Olen 40-vuotias yrittäjä ja Varustelekan perustaja. Tämä sivusto on sekoitus mielipidekirjoituksia ja tietoiskuja yrittäjyydestä. Tätä kautta voit myös ostaa helvetin halpoja ja hyviä markkinoinnin videokursseja, sekä mun asiantuntijapalveluja.

Rikkaimman promillen itsetunto-ongelmista

Kansa on ymmärrettävästi kuhissut Hesarin sunnuntaina uutisoimasta kohututkimuksesta, jossa oli haastateltu maan rikkainta promillea, joita isoa osaa vitutti nämä köyhät ja työttömät. Uutisoinnista ei selvinnyt, kuinka iso osa rikkaista oli mitäkin mieltä, ja vähän mainittiin, että ei ne kaikki ihan näin kusipäitä ole. Silti päällimmäisenä mullekin jäi mieleen ne kylmät ja kovat arvot, ja mieli teki kovasti ottaa rikkaat riviin ja huutaa niille omaa mielipidettään. Mikä siis tietysti on aika tehokas keino saada ihmiset muuttamaan mieltään.

Siitä rauhoituttuani jäljelle jäi ihmetys. Mä kuulun vasta Suomen rikkaimpaan prosenttiin, mutta mikäli ennusteet toteutuvat, sinne promilleenkin päästään ennen kuin täytän tutkimuksessa nuoruuden mittarina esitetyn iän 44. Ja mä olin kovin eri mieltä köyhistä ja työttömistä.

Suurin hämmennys oli, että julma ja vihainen asenne yleensä kumpuaa huonosta itsetunnosta. Minkä takia porukan, joka rahan ja vallan suhteen menevät lähes jumalan kaltaisessa asemassa, tarvitsee korottaa itseään vielä korkeammalle dissaamalla heikommin menestyviä? Tavallaan loogisesti luulisi, että muun porukan hyväksi laskeminen korottaisi omaa asemaa vielä entisestään?

“Kukaan ei ole toista parempi, vain ahkeruudessa on eroja”

Yksi keksimäni selitys on se, ettei suomalainen herkästi ole kyvykäs näkemään itseään muita luontaisesti parempana. Rikkaat siis esimerkiksi eivät uskalla ajatella, että heillä olisi paremmat geenit, siis korkeampi älykkyys ja muutenkin paremmat ominaisuudet, vaan ainoastaan yksi hyve sallitaan: ahkeruus. “Minä olen kaiken saanut ihan vaan tekemällä tosi paljon työtä, ja siksi dissaan muita, koska he eivät vaan ole olleet ahkeria.”

Tässä saattaa myös olla sukupolviero: suurin osa superrikkaista on vanhoja fabuja, ja menneessä Suomessa itsensä kehuminen oli paljon pahempi synti, kuin nykyään. Myös koettu mahdollisuuksien tasavertaisuus oli varmasti suurempi kauempana viime vuosisadan puolella, jolloin suurin osa väestöstä joko siirtyi tai oli juuri siirtynyt maalta kaupunkiin, ja moni yrittäjä ja johtaja ponnisti hyvinkin vaatimattomista olosuhteista. Nykyään samanlaista muutosta ei ole, ja sen lähiömaiseman katsominen voi tuntua ihan eri tavalla näköalattomalta, jos kuuluu jo kolmanteen sitä katsovaan sukupolveen sen sijaan, että vanhemmat olisivat juuri tulleet toivoa täynnä peltojen keskeltä.

Entä jos ainakin itsensä rikkaaksi tehneet ovat mm. onnekkaampia, älykkäämpiä ja rikkinäisempiä kuin muut?

Mä ainakin sekä nostan itseni korokkeelle, että samalla en toivo samaa kohtaloa muille. Mä koen olevani merkittävästi älykkäämpi kuin väestö keskimäärin, ja mun menestyksen taustalla on ainakin mun tosi hyvä matikka- ja kielipää, mun kykyni oppia nopeasti, ja se, ettei mulla ole mukavuusaluetta, jolla pysyä. Ja sitten tietysti se onnekkuus – oli suuri onni, että satuin olemaan kiinnostunut sellaisesta alasta, jossa oli näin iso markkinarako. Musta piti alunperin tulla äidinkielen opettaja.

Synkempänä asiana taustalla on sellainen nälkäisyys, mitä moni huippurikas ja muuten menestyjä varmaan pitää hyvänä asiana, mutta minkä mä tunnistan isoksi esteeksi onnellisuuden tavoittelussa. Mut on toki kasvatettu uskomaan omiin mahdollisuuksiini, mutta ei niinkään lempeydellä, vaan vaadittu aina parasta, ja jos (kun) sitä ei ole tullut, niin siitä on huudettu. Mun on hyvin vaikea olla tyytyväinen itseeni, ja uskoa, että muut ovat tyytyväisiä muhun, ellen jatkuvasti ylitä itseäni ja muita. Mä uskon, että moni vapaa-aikansa ja perhe-elämänsä työnteolle uhraava kärsii samasta.

Varustelekaan tuli pitkään kaupan alalla ollut ja erittäin ammattitaitoinen toimitusjohtaja kolme vuotta sitten, ja samalla mulle syntyi lapsi. Nämä kaksi asiaa nykäisivät käsijarrua mun elämässäni tosi kovaa. Mä halusin mun lapselleni isän, joka on paikalla ja johon voi luottaa, ja siihen hommaan ei sopinut se, että olen joka päivä yli kymmenen tuntia töissä. Oikein sopivasti samaan syssyyn uusi toimitusjohtaja tarvitsi tilaa laittaa Varusteleka siihen kuntoon, missä sen kokoonsa nähden piti olla. Mun oli aika astua takavasemmalle ja lopettaa päivittäisen työn tekeminen Lekalla. Ja se oli ihan helvetin vaikeaa, koska siinä samalla mä koin luopuvani oikeudesta olla minkään arvoinen.

Vaimoni ja nyt kolmatta vuotta alkavan Kelan tukeman psykoterapian avulla mä olen alkanut uskomaan, että mun ei tarvitse jatkuvasti suorittaa, ja mulla silti on ihmisarvo. Siinä samalla mun sisällä ollut viha – ja se on muuten joskus ollut aika valtava – on pikku hiljaa alkanut sammua. Kun se viha, viha mua itseäni ja sitten kaikkia muitakin kohtaan, on vaimentunut, samalla on myös sammunut se pakko tehdä kokoajan töitä, ja nykyään mä teen enää 20-30 tuntia viikossa, minkä lisäksi pidän vähintään yhtä paljon lomaa kuin muutkin. Rahan puolestahan mun ei olisi pakko tehdä töitä ollenkaan, mutta en nyt osaa paikallakaan olla.

Suosittelen muuten psykoterapiaa ihan kaikille Suomen rikkaimmille. Teidän ei edes tarvitse hakea Kelan tukea siihen, senkus menette vaan.

50 000 työpaikkaa ja 160 000 työtöntä on mahdoton yhdistelmä

Mä uskon täysin, että jos menettäisin kaiken, ja pitäisi alkaa alusta, saisin töitä. Todennäköisesti yrittäisin saman tien pistää uuden firman pystyyn. Mä kuitenkin pidän itseäni sekä kyvyllisesti ja taidollisesti erinomaisena, että myös poikkeuksellisen paljon omiin kykyihin uskovana ihmisenä. Mä pystyn sekä olemaan kaupan kassalla, tekemään kasvi-istutuksia, että tekemään isolle firmalle markkinointistrategiaa, ja näihin kaikkiin ei moni muu pysty, ja osa pystyvistä ei kovassa kilpailussa osaa myydä itseään. Siinä vaiheessa kun Suomessa on edelleen yli kolme kertaa enemmän työttömiä suhteessa vapaisiin työpaikkoihin, pitäisi olla kovallekin businessjohtajalle selvää, että ihan pelkällä ahkeruudella ei pitkälle pääse, ja erityisesti ne, jotka eivät ole päässeet osoittamaan omaa arvoaan tai eivät siihen itsekään usko, eivät yksinkertaisesti tule työllistymään niin kauan, kun porukkaa ei oikeasti tarvita noin paljoa.

Jos on ihan pakko olla rikas kusipää, niin suosittelen ottamaan mallia itsestäni – kannattaa mieluummin olla omahyväinen kusipää. Kun reippaasti asettaa itsensä muiden yläpuolelle, niin voi ruveta miettimään, että se, että rahaa tavoitellessani olen sivutuotteena tehnyt työpaikkoja, ei ehkä olekaan kaikki, mitä olisin voinut saada aikaan. Entä jos käyttäisin osan rahoistani siihen, että ne sivutuotteena tuottavat voittoa, mutta päätuotteena tekevät työpaikkoja? Erityisesti sellaisia työpaikkoja, joihin voisivat hakea – ja päästä – sellaiset, jotka eivät ole pitkään aikaan saaneet edes kutsua työhaastatteluun. Tämä on ainakin mulla suunnitelmana sitten, kun pääsen siihen rikkaimpaan promilleen, ja työllistävyys on ollut myös pitkään Varustelekalla omistajan ohjeena toiminnalle.

Verojen maksu tekee onnelliseksi, ja ihan sama paljonko maksaa, jos jää silti tosi paljon käteen

Mä en ole ihan tarkkaan kartalla siitä, paljonko tänä vuonna ehdin tehdä rahaa, ja kuinka iso osa siitä menee veroiksi, koska mulla on joka tapauksessa riittävästi rahaa, eikä mun tarvitse siksi pitää siitä niin tarkkaa lukua. Käsittääkseni mä kuitenkin maksan tänäkin vuonna yli sata tonnia veroa. Se ei mua haittaa, koska mulle jää silti käteen ihan helvetisti rahaa, ja kohta vielä enemmän. Mä myös koen, että vaikka valtio käyttää rahaa välillä tyhmästikin, se noin yleensä muihin valtioihin verrattuna toimii tosi hyvin. Meillä on tosi turvallinen, rehellinen maa, mikä osin on saatu aikaan tulonsiirroilla rikkailta köyhille. Kun niistä, joilla ei ole töitä, pidetään rahallisesti huolta, he eivät epätoivoissaan tee tästä maasta turvatonta. Tai vallankumousta, mikä tapahtuu, kun isot massat kokevat, että saavat liian vähän.

Olen lukenut rahan onnelliseksi tekevyydestä, ja muistiin on jäänyt, että kyllä se tekee onnelliseksi. Ensinnäkin siksi, että siitä stressaamisen voi lopettaa (siis voi, moni ei tajua tehdä sitä), toisekseen siksi että sillä voi ostaa itselleen aikaa, kun duunit, joita joko ei tykkää tehdä tai ei saa aikaiseksi, voi ostaa palveluna joltain muulta, ja kolmanneksi raha tuo tutkimusten mukaan paljon onnea, kun sen käyttää jonkun toisen hyväksi. Verot ovat yksi tapa tehdä näin, ja muitakin mahiksia on.

Mutta niinhän se menee, että olemassa olevien rikkaiden kylmään ja julmaan ajattelutapaan ei juurikaan voi vaikuttaa. Tämä viesti menköönkin enemmän tuleville uusrikkaille – kun saatte rikkautenne, ruvetkaa tyytyväisiksi ja hoitakaa vihanne pois.